Loppuvuoden väsymiseni takia tämä postauksen kakkososa tuleekin nyt, vuoden 2020 ensimmäisenä blogauksena. ❤ Täytyi levätä, ja teki kyllä todella hyvää.
Keräsin siis loppuvuodesta 2019 lukijoiden kamalimpia menkkakokemuksia, koska lukijat nimenomaan toivoivat sitä. Purkamiselle tuntuu olevan tarvetta myös siksi, että yleisin syy, miksi kokemus oli erityisen kamala, on edelleen häpeä. Kuukautishäpeä ei mene minnekään itsestään, sen purkaminen vaatii keskustelua, kokemusten jakamista ja kuukautisaktivismia eri muodoissaan. Kaikki tämä ruokkii kulttuurin muutosta kuukautispositiiviseen suuntaan.
Tässä kyselyn kysymykset:
- Kerro tähän kamalin, tai kamalimmat TOP 3, menkkakokemuksesi niin monisanaisesti kuin sielu sietää. GO!
- Mikä kokemuksesta teki erityisesti kamalan?
- Mitä haluaisit sanoa lohdutukseksi menneisyyden itsellesi tässä kamalassa kuukautistilanteessa?
Tässä vastaajien kokemukset, ja jokaisen jälkeen heidän omat lohdutuksen sanansa menneisyyden itselle:
“En tiedä, onko se kamalin, tai ehkä ei olekaan niin ‘kamalia’ kokemuksia, mut kirkkaimpana esiin nousee suht tuore ja nolouden/häpeän takia näköjään kamalin kokemus. Tää tapahtu vasta puoltoista vuotta sit, eli olin 29-vuotias, ja häpeä liittyy myös ikään, siihen ajatukseen, et tässä iässä nää hommat pitäs olla hallussa!
Mulle oli asennettu kuparikierukka, joten sain kohdata ja opetella mun menkat ihan uusiks. Menin kylään mun ystävän luo. En muista, oliko mulla kuukuppi vai side. Mut koko ajan oli epävarma olo, ja sit on vaikee keskittyä seurusteluun ja olemaan läsnä, ku tosi iso osa huomiosta on siinä, et valuuko nyt ja kuin paljon ja minne. Sit yritin istuuki silleen jalat mahollisimman ristissä ja pimppi supussa, etten vahingossa vaik likaa toisen kotia ja paikkoja. Ainiin, tää oli kyl kierukan alkuaikaa, eli kramppejaki alko tulla, otin särkkärin, ja kerroin ystävälleki tältä osin tilanteesta (ohivuotopelosta en uskaltanu sanoa). Kävin välillä aina vessassa, mut sit ku istuin olkkarissa jalkojeni päällä lattialla, ja vaihoin asentoa, ni huomasin mun sukassa olevan verta.“
Lohdutuksen sanat: “Haluaisin sanoa, et hei, tää on inhimillistä, ja sun keho on uudessa tilanteessa, et kyl se vaatii aikaa ja opettelua. Ja ei oo hätää, ja jotenki.. Se on vaan verta! Et ei sitä tarttis hävetä. Oot kaikkines ihana.“
“Pahimmat ollu just ne kun herää yöllä vuotoon ja kipuun, eikä oo mitenkään valmistautunut. Ei löydy siteitä, ei kipulääkettä.”
Lohdutuksen sanat: “Osta perhana varastoo särkylääkettä ja siteitä!“
“Ehkä runsas ohivuoto pitkällä lennolla, kun vaihtohousuja ei ollut ja piti kulkea ison kentän ja turvatarkastusten läpi lennon vaihdon vuoksi.“
Lohdutuksen sanat: “Et näe niitä ihmisiä enää koskaan. Varmaan he myös ymmärsivät teinityttöä käsimatkaravaroiden kanssa.”
“Olin varmaan 10-vuotias, ja menkat vielä aika uus juttu. Silloin vielä menkkani oli tosi runsaat enkä oikein osannut käyttää siteitä tai muitakaan suojia oikein. Tähän en valitettavasti saanut keneltäkään mitään neuvoa, en äiditä enkä kavereilta, kenelläkään muulla kaverilla ei ollut alkanut vielä menkat ja äiti ei oikeen osannut puhua hänelle vaikeista asioista.
Koulussa ennen liikuntatuntia side oli vuotanut yli ja reidet oli ihana veressä kun vaihdoin vaatteita. Kaikki tytöt huoneessa vaan tuijotti ja joku taisi alkaa supattaa kaverilleen jotain, minusta oletettavasti. Vaikka musta oli tosi siistiä, että menkat oli alkanut niin se häpeän määrä oli ihan mieletön mitä koin, koska muut eivät olleet samalla kartalla siitä mitä tapahtuu ja pitivät mua jotenkin likaisena.
En halua, että sama häpeä pääsee kiertämään eteenpäin ja nykyään puhun kyllä menkoista ihan avoimesti omille tytöille (ja muillekin jos tulee puheeksi). Kenenkään ei tarvii kokea sellaista häpeää ja epävarmuutta ihan vaan siitä, että sun kroppa toimii oikein!”
Lohdutuksen sanat: “Että mä pärjään hyvin ja jos haluan voin auttaa löytämään sopivamman suojan käyttöön menkkojen aikana.”
“Olin yläasteikäisenä ystäväni luona käymässä ja mentiin pelaamaan pleikkaria hänen isoveljensä huoneeseen. No, sitten kun nousin siitä sängyltä missä oltiin istuttu, huomasin ison punaisen läikän päiväpeitossa. Se kauhu ja häpeä! Laitoin äkkiä pitkähihaseni lanteilleni peittämään housuissani olevan läikän ja kivenkovaan naama punaisena ihmettelin kaverini kanssa että varmaan jotain mehua kaatunut sängylle (jota ei siis edes juotu). Kaiken kruunasi vielä kaverini isoveli, joka saapui huoneeseensa ja huusi meille sotkemisesta 😀 .”
Lohdutuksen sanat: Vastaaja oli jättänyt tämän kohdan täyttämättä. Minä haluaisin sanoa tälle yläasteelaiselle, että sellaista saattaa sattua vielä aikuisenakin, ja että maailma on muuttumassa vielä hänen elinaikanaan sellaiseksi, ettei asia enää ole niin tabu ja hävettävä. Ehkä tulevaisuudessa laittaisitte kaverin kanssa päiväpeitteen pyykkikoneeseen, ja joisitte lohdutuspirtelöt.
“Just tovi sitten kroatian reissulla menkat alkoi viikkoa ”liian aikaisin” kuin piti. Ei mitään vehkeitä mukana, eli aamu kuudelta googlailemaan läheisen kaupan tarjontaa, saisko kuukuppeja. No saihan, mutta vasta ysiltä kun se aukee. Sinne asti sit oottelin ja hain omani. Vähän erilainen kuin aiempi mutta sinne se kivasti sujahti.
Läksittiin tyttöjen kans sit päiväksi suppaamaan, valkoiset biksut päällä. Päästiin ulapalle ku tunsin jotain tulevan ”yli”, ja aloin kattoa ni veressä biksut ja reittä pitkin jo valui. Siinä sitten keskellä jotain merta suppilaudan päällä tutkailemaan onko se nyt oikein paikoillaan vai ei, ja sehän oli aivan täynnä vain parin tunnin jälkeen. Muina naisina siihen mereen sen tyhjensin, vähän huuhtasin ja eikun takaisin, kun en oikein muutakaan voinut. Sama toistui taas parin tunnin päästä. Olin ylitsevuotavainen.
Onneksi seuranani oli vain omia siskoja, jotka käkätti vieressä mun sorkkiessa toosaa, ja onneksi puhelimet oli mun suppilaudan päällä pussissa, muuten olisin varmaan kaikkien siskojen snäpeissä.“
Lohdutuksen sanat: “Kalat ainakin tykkäs. Heti kun sain kupin tyhjäksi, alkoi pintaan tulla pieniä kaloja…. “
“Suoritin asepalvelusta reserviupseerikurssilla ja meidän joukkueella oli ensimmäinen harjoitus (tuttavallisesti metsäleiri), jonne poljimme ihanilla puolustusvoimain polkupyörillä. Niiden malli on muuten pysynyt muuttumattomana suunnilleen jatkosodasta asti. Pyörä oli tällaiselle persjalkaistakin jalattomammalle aivan hillittömän kokoinen ja sen polkeminen normaalistikin oli hankalaa. Ilokseni leirin alkua edeltävänä iltana menkat alkoivat. Ajattelin, ettei siinä mitään, oli metsässä olo aikaisemminkin onnistunut vuotavana.
Tehtävien jaossa sain inhokkihommani: konekiväärimiehen tehtävän. Painavan venäläisen konekiväärin kanssa pyöräily tuntui mahdottomalta ajatukselta. Koko marssin ajan minulla oli hankaluuksia pysyä joukkueen tahdissa. Vatsaa kivisti ja selkää poltti, eikä raskas fyysinen ponnistelu helpottanut asiaa yhtään. Jonkin aikaa poljettuamme kohtuni alkoi supistella (nyt pariin otteeseen synnyttäneenä tuntemus on selvä), hiki muuttui kylmäksi.
Alkoi kauhulla odottamani ylämäkiosuus. Yritin polkea, mutta vatsakrampit eivät hellittäneet. Vain muutaman metrin jälkeen silmissä sumeni ja kaaduin suoraan kyljelleni ojaan. Vatsa oli aivan tulessa ja sain vaivoin noustua, mutta pystyin seisomaan vain kaksinkerroin. Sain kyydin varuskuntasairaalaan, jossa vietin lopun leirin vahvasti kipulääkittynä. Voitte varmaan kuvitella, kuinka paljon ymmärrystä sain joukkuetovereita tai kouluttajilta. Kyllä vain. En yhtään. Pisteet kuitenkin lääkäri, joka otti kivut todesta, ei vähätellyt ja jopa konsultoi sairaalan päivystävää gyneä.
Lohdutuksen sanat: “Älä yritä aina sinnitellä hammasta purren. Pyydä apua ja uskalla olla tarvittaessa hoivattavana.“
“Olin 15 ja olin ensimmäistä kertaa ikinä pojan luona yksin, ilman kavereita. Hänen perheellään oli mahtava sininen piano ja nahkainen pianojakkara. Siinä sitten istuttiin vierekkäin ja soitettiin pianoa, oli ihanaa! Sitten käyn vessassa ja huomaan, että menkat ovat alkaneet ja mikä pahinta: tulleet housuista läpi. No mitäpä siinä voi tehdä kuin soittaa vessasta paniikissa läheisimmille ystäville ja nauraa. Lopulta tulin ulos vessasta ja pyysin lainaan housuja. Viimeinen muisto hetkestä on kun poika pyyhkii vertani pianojakkaralta.“
Lohdutuksen sanat: “Sellaista sattuu! Ei kukaan olisi voinut sille mitään, mutta hyvin toimittu! Älä häpeile menkkojasi ja älä jää kiinni pelkoon ohivuodoista, niitä sattuu kaikille.“
“Kun minulle tuli kamala kipukohtaus menkkojeni alkaessa valmistujaisteni jälkeisenä yönä. Muistan, kun kesällä aamuyöllä oli jo valoisaa ja koska yövyimme valmistujaispaikassa kaveriporukalla, olin vieraassa paikassa enkä tiennyt mestoja. Olin kuitenkin niin kivuissani, etten kahta kertaa miettinyt, vaan menin tämän seurakunnan leirikeskuksen invasuihkuun (oli lähin suihku) ja istuin lattialle polvet rintaa vasten ja valutin päälleni lämmintä (melkein kuumaa) vettä. En tiedä, kauanko siinä istuin, mutta lähdin pois vasta, kun ottamani burana alkoi vaikuttamaan. Tämä on ollut voimakkain menkkakipu, mitä olen koskaan kokenut ja se oli kyllä kaiken muun pois sulkeva. En voinut ajatella mitään muuta, toimin vain kipua varten – sen poistamiseksi.“
Lohdutuksen sanat: “Hyvin toimittu, kaikki keinot käyttöön. Ihanasti hoivasit itseäsi. Näitä tällaisia kipuja ei sulla tule onneksi olemaan tämän jälkeen ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. :).“
Kiitos kokemuksensa jakaneille. Kun näitä lukee monta putkeen, tulee vaan sellanen olo, että tää on hei elämää! Nää kokemukset on niin elämänmakuisia ja melkein kaikilla on näitä kerrottavaksi, kun siihen tarjotaan tila. Eikä siinä ole mitään hävettävää, että keho tekee sitä, mitä kuuluukin. ❤
Kamalimmat kuukautiskokemukset, osa 1 voit lukea täältä.
menkkablogi 
1 Comment