Internetissä leviää ahkeraan meemejä vihaisista kohduista ja munasarjoista.
kuvataan veemäisenä ämmänä.
Jen Jen Rosen teos Lady Life.
Minä en ole niiden fani.
Miksi?
Aivan ensiksi haluan kysyä kaikilta kohdullisilta lukijoilta: miltä ajatus vihaisesta ja pahansuovasta kohdusta sisälläsi tuntuu? Miltä se tuntuu siellä?
Kuvat rakentavat todellisuuttamme ja muokkaavat käsitystämme maailmasta. Ne kertovat tarinaa kuukautisista. Minulle tarinat ilkeistä kohduista ovat loukkaavia, sillä ne eivät heijastele omaa kokemustani eikä tarjolla usein ole toisenlaisia tarinoita. Vahva oletus tuntuu olevan, että kaikki kohdulliset haukkuvat menkkojaan mielellään kohduttomien kanssa kuorossa. Mutta en minä.
Ajatus, että jokin niin kiinteästi ja erottamattomasti osa minua haluaisi minulle pahaa ja toimisi minua vastaan on mielestäni sairas(tuttava) ajatus. Oksettava jopa. Mieltämällä kohtumme ilkeäksi, ajattelemme myös eron itsemme ja kohtumme välille. Luomme vastakkainasettelun, jota ei oikeasti ole. Ajaudumme kauemmas, kun meidän pitäisi astua lempeästi lähemmäs – olla samalla puolella.
Ymmärrän, että huumori voi auttaa ihmisiä pääsemään ongelmiensa yli ja niiden niskan päälle. Huumori on myös voimakas keino päästä irti uhrimentaliteetista ❤ Tiedän myös, että kivuliaat kuukautiset ovat ahdistava ja elämänlaatua laskeva ongelma hyvin monelle kohdulliselle ihmiselle. Tämäkin tarina on tärkeä tehdä näkyväksi. Mutta me tarvitsemme myös toisenlaisia tarinoita, sillä koskaan ei ole olemassa vain yhtä tarinaa, joka olisi kaikille se oikea. Tarvitsemme erilaisia ääniä. Tarvitsemme kuvia iloisista kohduista.
Ihmiskeho on ihmeellinen ja viisas: se taistelee aina meidän puolestamme ja haluaa säilyttää meidät hengissä. Se nostaa kuumeen sairautta tuhoamaan, koteloi lihaamme joutuneet vierasesineet erottaen ne muusta kehostamme, ja on usein meitä viisaampi toimissaan. Kehon kuunteleminen antaa meille arvokasta tietoa omasta hyvinvoinnistamme.
Askartelin pari viikkoa sitten kohdun ja munasarjat Hama-helmistä. Kohdulleni tein iloiset kasvot. Minulle merkkaa paljon se, millaiseksi kuvittelen kehoni. Hymyilevä ja hyvää tahtova kohtu lantioni sisällä tuntuu paljon paremmalta tarinalta kuin vihainen kohtu. Se saa minut rentoutumaan, toimimaan yhteistyössä kehoni kanssa ja olemaan lempeämpi itseäni kohtaan.
Yllätyin, miten voimauttava kokemus oli pipertää pinkeistä helmistä kohdun kuva. Siinä oli jotain, mikä tuntuu jäävän sanojen tavoittamattomiin – jonkinlaista suorempaa kommunikaatiota. Kehollinen tieto pakenee tietoista mieltä, ja se on mulle ihan ok. Ensimmäistä kertaa todella tajusin, että sisälläni todella on munasarjat ja kohtu, ja minkä muotoiset ne suunnilleen ovat. Kehoni kommunikoi itselleen jokaisen helmen asettuessa paikoilleen. Jokaisella helmen asettamisella kirjoitin kohtuni tarinaa uudelleen ja kerroin keholleni, että olen tässä ja ajattelen kehoani rakkaudella. Helmikohtu hymyili minulle takaisin.
Vihainen kohtu -saaga on jatkumoa feminiinisen kehon taistelulle itseään vastaan. Minä ainakin haluan olla itseni kanssa samalla puolella koittaen ymmärtää, jos kehoni toimii hankalalla tavalla. En koskaan suostu uskomaan, että jokin minun sisälläni olisi lähtökohtaisesti luotu hankalaksi ja vääräksi! Tämä on minun kehoni, minä rakastan ja puolustan sitä.
Kohtuni on terve, kaunis, iloinen.
PS. tässä vielä Hama-helmikohdun ohje, suosittelen kokeilemaan:
menkkablogi 